Sunnuntaiblues.

Lauantaina Jyväskylässä paistoi aurinko ja minä olin iloinen. Seikkailin kameran kanssa pitkin keskustaa ja päädyin satamaan tuivertavan pohjoistuulen uhriksi imemään kasvoihini aimo annoksen D-vitamiinia. Oli upeaa ja nautin tuosta ihanasta alkukevään päivästä täysin siemauksin.

Vaan tänään sunnuntaina laskeutui lumen mukana sunnuntaiblues. Se on hiljainen ja hiipivä melankolia, joka tuntuu rintalastan takana sydämen ympärillä. Huomasin sen jo aamulla, kun herätessä venytyksissä ei ollut voimaa eikä aamupuuro maistunut ihan niin hyvälle kuin yleensä. Kullan kainalossa oli hyvä ja lämmin, mutta mieli maatui.

Sunnuntait ovat otollista aikaa alakulolle; jälleen on yksi viikko ohi, viikonloppu päätöksessään, edessä uuden viikon kuorma ja takki on taas tyhjä. Elettyjä hyviä hetkiä kaivataan ja ikäviä hetkiä kadutaan, tulevaisuus näyttää kaikin puolin synkältä. Silloin vetäydytään yksin sohvan nurkkaan, kuunnellaan melankolista musiikkia, itketään vähän ja vellotaan lisää. Alakuloa pidetään siis yllä kaikin keinoin.

Luulen, että aika ajoin surussa ja murheessa vellominen tekee hyvää. Itselleen saa antaa luvan murehtia. Kuten onnen ja ilon tunteet puretaan nauruna, riemukkaana tekemisenä tai juhlintana, on myös surun tunteilla oikeus tulla kanavoiduiksi ja käsitellyiksi. Silti luvallisenkin alakulon pyörteissä pitää muistaa, että tunteita tulee ja menee, eikä se suru tai ilokaan jatku ikuisesti. Tuon vaihtelun ja tunteiden häilyvän luonteen ymmärtäminen ja hyväksyminen on ollut minulle mullistavaa ja voimauttavaa. Siksipä vetäydyn nurkkaani vellomaan ihanassa, terapeuttisessa melankoliassani ja odottamaan sitä, kun olen pian taas iloinen.

Voimia.