Tiedättekö sen tunteen, kun jossain pallean alla kuplii ja värisee? Se on sellaista elämän tunnetta, joka saa hykertelemään itsekseen ja hymyilemään niin kuin joku kutittaisi jalkapohjia.
Sen tunteen vallassa alkaa aina tehdä mieli kirjoittaa blogia, jonka kautta jakaa ne ilon poreilut ja riemun poksahdukset, joita elämä aina toisinaan aiheuttaa. Vaan kun kuplinta sitten hieman laantuu ajattelen, että mikä huijari se onkaan. Mitä minä muka kirjoittaisin, tällainen ihan tuiki tavallinen ja keskiverto ihmisolento ilman vankkumatonta päämäärää, mullistavia ajatuksia, pulleaa pankkitiliä tai erikoisia harrastuksia. Mitä sen kaiken elämän kuorrutteen puuttuessa jää enää jäljelle?
Minun tapauksessani jäljelle jää parikymppinen nuori nainen, joka viihtyy kotona, juo teetä, keräilee itseään suurempien ajattelijoiden viisauksia, nauttii laiskoista aamuista, välttelee konflikteja, viherpiipertää parhaansa mukaan ja yrittää harrastaa tarpeeksi liikuntaa.Lisäksi elämään kuuluu loppusuoralla olevat toimintaterapeutin opinnot, corgi-pennun odotus sekä suuri rakkaus nimeltä avopuoliso. Siinä tärkeimmät. Ainakin osa.
En lupaa mitään ja mottokin on, että vannomatta paras, mutta nämä onnen kuplat ja elämän pärinät pääsee nyt valloilleen! Eli mukaan vaan ja sitä rataa, porukassa kaikki on monesti mukavampaa. Myös se onnellisuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti