Muutoksia suunnitelmiin

Suunnitelmallisuus, ennakoitavuus ja hallittavuus; siinä kolme mulle henkilökohtaisesti tuiki tärkeää ominaisuutta oikeastaan missä tahansa elämään liittyvässä. Jos ne puuttuvat, ei vie aikaakaan kun valtava huolten hyökyaalto jo pyyhkii yli.

Tämän ominaisuuden vuoksi meikäihmistä taas hiljattain vietiin ja tullaan viemään melko intensiivisesti seuraavat viikot ja kuukaudet. Opintojen puolivälistä saakka olen kantanut huolta, että mitäs sitten kun on valmis; mistä saa työpaikan, missä asuu, miten asuu, minkähänlainen sohva silloin on? Nyt kun tuo h-hetki on ihan oikeasti käsillä parin kuukauden sisällä, mielessä velloo melkoinen myräkkä. Aina ennen on tarkkaan tiennyt, missä viettää tulevat vuotensa ja suunnilleen myös, että mitä tehden. Nyt tulevaisuus loppuu suunnilleen toukokuun 12.päivän tienoilla. Kääk, sanoi ennakoimista rakastava mieli.

Minulla ja murusella oli vielä hetki sitten suunnitelma. Melko avoin ja epävarma sekin, mutta jonka ympärille olin ehtinyt rakentaa lohduttavaa suojaverkkoa ja jonka varaan olin lohdullisesti tuudittautunut. Kymmenessä minuutissa se kuitenkin kiepsahti kaksi kertaa päälaelleen, minkä lisäksi oma urasuunnitelma sai sysäyksen aivan uuteen suuntaan. Näihin myllerryksiin täysin varautumattomana mielikulta koettaa nyt kaikin keinoin saada järjestystä palaamaan tutkailemalla Tampereen seudun asuntotarjontaa, laatimalla kaavioita eri asuinalueiden eduista/haitoista sekä googlettamalla kaiken mahdollisen toiminimen perustamisesta ja ammatinharjoittamisesta. Näistä mitään mieli ei kuitenkaan kykene omaksumaan vaan paniikinomaisesti yrittää saada ajatukset pois siitä, että sekä tarkka asuinkaupunki, itse asunto ja työkuviot ovat vielä isoja kysymysmerkkejä.

Vaikka mielellä on hätä, ei se kuitenkaan ole tämännäköinen. Kaiken sen apokalyyttisen kauhun alla on kuitenkin tieto siitä, että asiat järjestyy. Asunto löytyy. Työpaikka löytyy. Niin tulee tapahtumaan, vaikka en siitä näin reilua kahta kuukautta aiemmin varma olisikaan. Eli Vuokraovi kiinni ja järki käteen, nyt nautin tästä mitä on.

Sunnuntaiblues.

Lauantaina Jyväskylässä paistoi aurinko ja minä olin iloinen. Seikkailin kameran kanssa pitkin keskustaa ja päädyin satamaan tuivertavan pohjoistuulen uhriksi imemään kasvoihini aimo annoksen D-vitamiinia. Oli upeaa ja nautin tuosta ihanasta alkukevään päivästä täysin siemauksin.

Vaan tänään sunnuntaina laskeutui lumen mukana sunnuntaiblues. Se on hiljainen ja hiipivä melankolia, joka tuntuu rintalastan takana sydämen ympärillä. Huomasin sen jo aamulla, kun herätessä venytyksissä ei ollut voimaa eikä aamupuuro maistunut ihan niin hyvälle kuin yleensä. Kullan kainalossa oli hyvä ja lämmin, mutta mieli maatui.

Sunnuntait ovat otollista aikaa alakulolle; jälleen on yksi viikko ohi, viikonloppu päätöksessään, edessä uuden viikon kuorma ja takki on taas tyhjä. Elettyjä hyviä hetkiä kaivataan ja ikäviä hetkiä kadutaan, tulevaisuus näyttää kaikin puolin synkältä. Silloin vetäydytään yksin sohvan nurkkaan, kuunnellaan melankolista musiikkia, itketään vähän ja vellotaan lisää. Alakuloa pidetään siis yllä kaikin keinoin.

Luulen, että aika ajoin surussa ja murheessa vellominen tekee hyvää. Itselleen saa antaa luvan murehtia. Kuten onnen ja ilon tunteet puretaan nauruna, riemukkaana tekemisenä tai juhlintana, on myös surun tunteilla oikeus tulla kanavoiduiksi ja käsitellyiksi. Silti luvallisenkin alakulon pyörteissä pitää muistaa, että tunteita tulee ja menee, eikä se suru tai ilokaan jatku ikuisesti. Tuon vaihtelun ja tunteiden häilyvän luonteen ymmärtäminen ja hyväksyminen on ollut minulle mullistavaa ja voimauttavaa. Siksipä vetäydyn nurkkaani vellomaan ihanassa, terapeuttisessa melankoliassani ja odottamaan sitä, kun olen pian taas iloinen.

Voimia.

Onnea on.

Tiedättekö sen tunteen, kun jossain pallean alla kuplii ja värisee? Se on sellaista elämän tunnetta, joka saa hykertelemään itsekseen ja hymyilemään niin kuin joku kutittaisi jalkapohjia.

Sen tunteen vallassa alkaa aina tehdä mieli kirjoittaa blogia, jonka kautta jakaa ne ilon poreilut ja riemun poksahdukset, joita elämä aina toisinaan aiheuttaa. Vaan kun kuplinta sitten hieman laantuu ajattelen, että mikä huijari se onkaan. Mitä minä muka kirjoittaisin, tällainen ihan tuiki tavallinen ja keskiverto ihmisolento ilman vankkumatonta päämäärää, mullistavia ajatuksia, pulleaa pankkitiliä tai erikoisia harrastuksia. Mitä sen kaiken elämän kuorrutteen puuttuessa jää enää jäljelle?

Minun tapauksessani jäljelle jää parikymppinen nuori nainen, joka viihtyy kotona, juo teetä, keräilee itseään suurempien ajattelijoiden viisauksia, nauttii laiskoista aamuista, välttelee konflikteja, viherpiipertää parhaansa mukaan ja yrittää harrastaa tarpeeksi liikuntaa.Lisäksi elämään kuuluu loppusuoralla olevat toimintaterapeutin opinnot, corgi-pennun odotus sekä suuri rakkaus nimeltä avopuoliso. Siinä tärkeimmät. Ainakin osa.

En lupaa mitään ja mottokin on, että vannomatta paras, mutta nämä onnen kuplat ja elämän pärinät pääsee nyt valloilleen! Eli mukaan vaan ja sitä rataa, porukassa kaikki on monesti mukavampaa. Myös se onnellisuus.